Alussa kaikki oli rauhallista ja hiljaista. 80-luku lähestyi jo puoliväliään, kun uneliaaseen itäsuomalaiseen pikkukyläseen synnyin minä, tavallisen työläisperheen esikoiseksi ja kuopukseksi. Kuten tapana on, minullekin kaste annettiin ja ristiäisiä juhlittiin kahvilla ja pullalla. Sitten kuitenkin elämä muuttui perheessämme, kun äitini alkoi tutkia Raamattua sukulaistemme kanssa. Aluksi tämä onkin tarina myös äidistäni ja hänen kääntymisestään todistajaksi. En ole häneltä kysynyt lupaa tarinan kertomiseen, ja tunnenkin pienen piston tehdessäni tämän ilman lupaa, mutta äitini kokemukset linkittyvät niin kiinteästi omiini, etten voi niitä sivuuttaakaan. Hän antaisi anteeksi.
Elämämme ei mullistunut uusien uskonkäsitysten tultua ja muuttuminenkin kävi kovin hitaasti. Koko perheen erottua kirkosta raamatuntutkistelut jatkuivat vuositolkulla ja varhaisimmat muistoni jehovantodistajuudesta liittyvät juuri niihin. Minun ei ollut koskaan pakko osallistua tutkisteluun, mutta minun oli oltava kuitenkin läsnä samassa huoneessa, vaikka sitten Akkaria lukien. Nopeasti huomasin saavani hyväksyntää ottamalla tutkittavan kirjan käteeni ja vastailemalla kysymyksiinkin. Tästä muuten käy taas ilmi, miten naurettavia kysymyksiä niihin kirjoihin painetaan; lapsikin osaa toistaa tekstistä ne kysytyt kohdat. Ehkäpä opin esittämään kiinnostunutta jo silloin, siitähän selvästi palkittiin. Vuodet kuluivat ja lopulta äitini edistyi kasteelle asti. Jälkikäteen olen joskus pohtinut, miksi prosessi eteni niin hitaasti. Tiedän ettei äitini ollut tai ole edelleenkään kovin kiinnostunut opillisista yksityiskohdista eikä hänen kasteensa viivästyminen voinut johtua siitä, että hän olisi tutkinut kaiken niin perinpohjaisesti. Hän on kertonut minulle, että Jehovan todistajat ihmisinä vetosivat häneen enemmän kuin itse oppi. Todistajat olivat ystävällisiä ja auttoivat aina toinen toisiaan. Jo varhain näimme, etteivät todistajat olleet sen onnellisempia tai siunatumpia kuin muutkaan, mutta he pysyivät aina toistensa rinnalla. Sille se ainakin vaikutti. Toinen syy, jonka äitini mainitsi kääntymykseensä, on palvonnan yksinkertaisuus. Äitini pitää esteettisesti ajatellen abstrakteista ja minimalistisista asioista, ja on usein maininnut esimerkiksi ortodoksien kuvainpalvonnan kaikkine kukkine ja kimalluksineen ällöttävän häntä. Uskonkin, että kyseessä on enemmän makuasia kuin teologinen näkökanta. Luulen, että todistajien näennäisen yksinkertaiset opit, kuvainpalvonnan kielto, tiukat moraalisäännöt ja muu konservatiivinen askeettisuus vetosivat äitini kauneudentajuun. Ehkäpä hän tajusi tämän itsekin jo ennen kastettaan ja joutui käymään kamppailua motiiviensa suhteen. Lopulta hän antoi periksi ja meni kasteelle. Muistan jo hyvin pienestä pitäen olleeni mukana kokouksissa lähinnä äitini takia. Isäni ei koskaan kääntynyt todistajaksi, mutta suhtautui heihin myötämielisesti ja uskoi minun uskonnollisen kasvatukseni äidilleni. Tuohon aikaan en tietenkään ajatellut vielä tietoisesti näin, mutta minulla oli voimakas tunne, ettei äitini selviytyisi kokouksista ilman minua. Äitini jännitti esiintymistä suuresti, ennen harjoituspuheita hän oli kauhuissaan. Yritin usein kotona auttaa häntä, mutta eihän minusta tietenkään apua ollut. Samoin kokouksissa vastaaminen oli hirveää. Muistan kun äitiäni "kannustettiin" vastaamaan jokaisessa kokouksessa ainakin kerran. En tiedä, oliko hän pyytänyt apua esiintymispelkoonsa, vai oliko tuo keskustelu ennemminkin puhuttelu. Tunnelma ei kuitenkaan ollut lämmin. Sen jälkeen äitini otti tavaksi ennen kokousta alleviivata vastauksen siihen yhteen tiettyyn kysymykseen, johon aikoi vastata. Hän toisteli tuota vastausta jo kotona, luki sitä paperista yhä uudelleen ja uudelleen. Kun kyseinen ohjelma alkoi, äitini alkoi suorastaan täristä, hän puristi kirjaansa sormet valkoisina ja nieleskeli. Kun lopulta tultiin hänen kysymykseensä, hän veti syvään henkeä, kohotti vapisten kätensä ja huokasi kuuluvasti, kun hänelle annettiin vastausvuoro. Vastattuaan hän rentoutui selvästi ja jäi kokouksen jälkeen juttelemaan ja naureskelemaan muiden kanssa. Jos hän ei sattunutkaan saamaan vastausvuoroa juuri tuohon kysymykseen, vapina ja jännitys jatkuivat kokouksen loppuun saakka, ja livahdimme yleensä nopeasti kotiin. Muistan jo pienenä säälineeni häntä. En ymmärtänyt, miksi nuo niin mukavat ihmiset tuntuivat jollain näkymättömällä tavalla kiusaavan äitiäni, tai miksi hänen oli pakko tehdä jotain niin typerää, josta hänelle tuli paha olo. Luulen oppineeni tästäkin esittämisen alkeita; sitä, että on tunnustettava uskoaan tietyllä tavalla, oli se kuinka luonnonvastaista hyvänsä.
Ensimmäinen yksittäinen tapaus, josta muistan saaneeni negatiivisia tuntemuksia ihailtuja Jehovan todistajia kohtaan, tapahtui pian äitini kasteen jälkeen ollessani 7 tai 8 vuoden ikäinen. Äitiäni oli pyydetty mukaan kierroskonventissa pidettävään ohjelmaan, jossa haastateltaisiin hiljattain kasteelle menneitä. Äitini tapaus tiedostettiin erikoiseksi, koska edistyminen oli kestänyt vuosia. En muista ohjelman sisällöstä mitään, mutta tunsin pelkoa ja sääliä äitini puolesta, koska tiesin hänen jännittävän esiintymistä niin kovin. Hän oli kuitenkin kovasti ylpeä siitä, että hänet nähtiin niin huomionarvoisena. Ohjelmaa johtava veli oli toisesta seurakunnasta, joten esitystä ei voitu harjoitella etukäteen. Ohjeet välitettiin kuitenkin puhelimitse, niin että äitini saattoi valmistella jonkinlaisen jäsennyksen. Kaukonäköisimmät lukijamme varmaan arvaavatkin, että äitini oli kauhun vallassa monta viikkoa ennen konventtia ja esityspäivänä jo aivan turta. Kun tuo ohjelmanumero alkoi, äiti ikään kuin heräsi ja alkoi ihmetellä missä hänen pitäisi oikein olla. Istuimme konventtisalin takaosassa, ja lavalle asteli tuo tuntematon veli, jonka kanssa äiti oli puhunut puhelimessa, sekä toisista seurakunnista olevat sisar Nuori Kaunis Täydellinen ja veljet Todistajaksi Syntynyt ja Kuukaudessa Kääntynyt. He istuivat lavalla oleville tuoleille hymyillen odottamaan haastatteluaan. Äitini alkoi liikehtiä hermostuneesti. Eikö hänenkin pitäisi olla tuolla? Miksei kukaan ollut kertonut mitään? Oliko kyseessä jokin sekaannus? Ei, kyllä tämä varmasti oli se ohjelma, johon häntä oli pyydetty. Ehkäpä puhujaveli kutsuisi hänet lavalle, kuten varmaan muitakin ihmisiä. Niin sen täytyi olla. Muistan sen hämmennyksen ja epäuskon ilmeen äitini kasvoilla, kun puhuja alkoi haastatella viimeistä lavalla ollutta henkilöä. Muistan myös sen päättäväisyyden, mikä hänen tarmokkaasta asennostaan huokui, kun hän tuon viimeisen haastattelun aikana nousi istumaan suurilla tikkukirjaimilla sanasta sanaan kirjoitettu jäsennys kädessään, ja lähti etenemään kohti keskikäytävää istujilta anteeksi pyytelemättä. Kun hän lähestyi puhujalavaa, ohjelmaa pitävä veli huomasi hänet, ja vilkuili häntä, mutta ei keskeyttänyt puhumista eikä viittonut äitiäni nousemaan lavalle. Haastattelujen jälkeen yleisö alkoi taputtaa, mikä säikäytti äitini ja sai hänet maastoutumaan nopeasti lähimpään penkkiin. Aplodien jälkeen puhujaveli vilkuili edelleen äitiäni, jolloin äitimuori käytti häkellystä hyväkseen ja hyppäsi rohkeasti lavalle. Veli selosti hermostuneen kuuloisena: "Niin, meillähän onkin täällä vielä yksi haastateltava." Ja niin hän kysyi äidiltäni ne sovitut kysymykset, ja äiti luki paperistaan ne harjoittelemansa vastaukset, eikä hänen äänensä vapissut lainkaan. Uusien aplodien jälkeen muut poistuivat lavan taakse, mutta äitini palasi paikalleen keskikäytävää pitkin, ryhdikkäänä samaa tietä kuin oli tullutkin. Muistan, että olin ylpeä äidistä (vaikken oikein tiennytkään miksi), ja vihainen puheenpitäjälle, joka oli huijannut äitiä. Myöhemmin tilanne selitettiin sekaannuksena, mutta kukaan ei pyytänyt tuota sekaannusta anteeksi. Sen jälkeen äitini ei ole enää jännittänyt vapisten puheiden pitämistä, ja on myös jättänyt kylmästi vastaamatta jos siltä tuntuu.
Entäs minä itse sitten? Lapsuusaika meni aika mukavasti todistajien parissa. Seurakuntamme oli pieni ja pölyinen, siihen kuului parisenkymmentä henkeä, joista enemmistö oli eläkeiässä. Äitini ei ollut turhan fanaattinen kokouksissa tai kentällä käyjä, ja minusta oli ihan mukavaa lähteä hänen mukaansa; laittautua hienoksi, alleviivata kirjoja ja olla muutenkin tärkeän ja aikuisen oloinen. Syntymäpäivättömyys ja jouluttomuus ei minua haitannut, perhe-elämämme oli onnellista ja sain rakkautta ja lahjoja ihan tarpeeksi, joten minulla ei ollut tarvetta haikeuteen ko. juhlapäivien kohdalla. Koulussa minua ei myöskään asiasta kiusattu (ihme kyllä näin jälkeenpäin ajatellen), kadehdittiin vain, kun ei tarvinnut olla uskontotunneilla. Siitä huolimatta tunsin häpeää, kun pari kertaa osuin kentällä luokkatoverin kotiin. Ei siitä mitään kiusaamista seurannut, mutta jostain syystä se silti hävetti. Ehkäpä tajusin jollain tasolla, että tässä sitä taas vedetään esitystä, ollaan jakkupuku päällä ja kirjat kädessä muka saarnaamassa asiaa, josta ei oikeasti ymmärretä hevonjuttua. Taisinpa kertoa jollekin ystävälliselle vanhemmalle sisarellekin pikku "koetuksestani" muuan kenttäreissulla, kun en halunnut mennä tuttuun taloon vierasta esittämään. Kannustuksesta ja hyväksynnästä rohkaistuneena päätin aloittaa nenä pystyssä ujolle ja hiljaiselle naapurintytölle tutkistelun Suurin ihminen -kirjasta. Tästä huomaamme taas tämän tutkistelujärjestelmän naurettavuuden; lapsikin pystyy paitsi vastaamaan, myös johtamaan tutkistelua. Me ala-asteikäiset väsyimme kuitenkin nopeasti uuteen, tylsään leikkiin, ja päädyimme ulos hyppäämään narua. Parempi niin.
Varsinaisia käännekohtia uskonnollisella taipaleellani on ollut vähän, mutta merkittävin sattui ollessani 9-vuotias. Tuolloin koulittiin se kapinan taimi, joka epäilyksen siemenestä oli jo alkanut kasvaa, ei ainoastaan Jehovan todistajia täydellisinä ihmisinä, vaan myös heidän oppiaan ja Vartiotorniseuran järjestelyjä kohtaan. Tuona keväänä, galaksimme kallistuessa verkalleen katselemaan jo 90-luvun puoliväliä, minusta tehtiin kastamaton julistaja (huomatkaa, en sano "minusta tuli" vaan "minusta tehtiin"). Nykyään tiedän, että lapsesta asti mukana olleet käyvät usein kasteella siinä 12 tai 13 ikävuoden kypsillä hujakoilla, joten oli ilmeisesti luonteva aika alkaa tökkiä minuakin nousemaan lankulle. Olin aina ollut hyvä koulussa ja luontaisena hikipinkona aloin nopeasti valmistautua tulevaan kokeeseen. Kirjoja vain oli kovin paljon, mistä kirjasta piti lukea mitkäkin sivut ja montako kysymystä tulee? Hämmennys oli melkoinen, kun kuulin, että koe olisi suullinen, eikä tarvinnut lukea mitään tiettyä kirjaa, riitti kunhan ymmärsin Raamattua. Kaikessa tärkeilyssänikin tajusin, että niin hyvä kuin koulussa olinkin, Raamattua minä en todellakaan ymmärtänyt, en ollut koskaan yrittänytkään ymmärtää, kuunnella tai oppia, sillä eihän sitä koskaan testattu tai valvottu. Jos joskus jotain kysyttiin, sai lukea vastauksen suoraan kirjasta, ja se oli aina ja varmasti oikein. Tajusin heti, että tämän tentin minä reputtaisin. Hikipinko ja hellantelttu ei tällaista tietenkään tunnusta, vaan käy kohti ja saa vahingon. Nyt oli minun vuoroni nieleksiä, vapista ja puristaa rystyset valkoisina tuolinreunaa erään vanhimman kotona. Odoteltiin muitakin vanhimpia saapuviksi tätä tärkeätä tilaisuutta varten. Äiti jutteli rennosti vanhimman vaimon kanssa, vanhin viivaili tärkeän näköisenä jotain Seuran kirjaa, eikä kukaan oikeastaan edes huomannut minua. Vihdoin loppuosa tuomaristosta saapui ja koe saattoi alkaa. Äiti ja vanhimman vaimo poistuivat keittiön puolelle. Paljastin epävarmuuteni uikahtamalla olohuoneen ovelta: "Äiti, etkö sinä saakaan tulla mukaan?" Äiti nauroi, ja totesi olevansa aivan varma siitä, että läpäisen kokeen, enkä tarvitse siihen äidin apua. Minua itketti, sillä olin aivan yhtä varma siitä, että reputtaisin, tuottaisin pettymyksen äidille ja kaikki näkisivät, mikä teeskentelijä olenkaan. Seurakunnan vanhimmat yrittivät pitää tilanteen virallisena, protokollan kaiketi täytyi säilyä samana, olipa tentattavana lapsi tai aikuinen. He aloittivat kertoilemalla kaikenlaisia yleviä tarinoita Kristuksesta ja pelastuksesta, puhuivat tietään halki maailman syntien aina paratiisin portille saakka. Sinnehän minäkin halusin? Olin pääsevä sinne ihan heti, ensin oli vain kerrottava veljille vanhimmille, kuka ensinnäkin hallitsee tätä maailmaa. Hallitsee, hallitsija? Kuka olisi niin suurenmoinen, että hallitsisi aivan koko maailmaa..? Sen täytyy olla... "Jehova Jumala." Ei, mietipä nyt. Jehova on suvereeni luojamme, tätä maailmaa hallitsee joku muu. Vastasin väärin, epäonnistuminen maistui jo kitalaessa, mutta onneksi sain yrittää uudelleen. Mieti nyt tarkemmin, keistä hallitsijoista ne ovat siellä salilla puhuneet..? Ah, tietenkin, nyt se menee vuorenvarmasti oikein: "Jeesus." Vanhimmat vilkaisivat toisiinsa, ei tämäkin voinut olla väärin. Kuulepa, nyt lähestytään tätä asiaa vähän toiselta kannalta. Sinähän muistat, että taivaassa oli myös paha enkeli, joka alkoi vastustaa Jumalaa? "Kyllä, Saatana Panettelija." Aivan oikein. (Haa, menipäs oikein!) Ja muistathan myös, että tuo paha enkeli heitettiin alas taivaasta eksyttämään ihmisiä? (Mitä ihmettä, eikös enkelit olekaan taivaassa? No, parempi esittää tietäväistä:) "Tietenkin muistan." No jos maan päällä kerran on enkeli, eikö ole loogista, että Jumala on antanut juuri hänelle vallan hallita tätä maailmaa? "Ooo-on kai se..?" Ja mikä tuon enkelin nimi olikaan, se jonka jo kerran sanoit? "Saatana?" Niin juuri. Joten jos tuo sama juuri sanomasi enkeli on se hallitsija, jota juuri äsken kysyttiin, niin sama vastaus sopii tietenkin myös tähän kysymykseen: kuka hallitsee tätä maailmaa? "Saatana?" Aivan oikein! *selkään taputtelua* Siirrytäänpä seuraavaan kysymykseen... Olin mykistynyt. Pelkästään sen tajuaminen, että en ollutkaan lintukodossa Jumalan kämmenellä, vaan Paholaisen riivaamassa syntien pesässä, oli aikamoinen isku, mutta vanhana hikipinkona tajusin myös koejärjestelyissä olevan jotain mätää. Minä en tiennyt vastausta, mutta sain silti oikeinmerkin, tarran ja hymynaaman. Käsittääkseni tuo kastamattomaksinimitystapahtuma ei yleensä suju ihan noin, mutta nuo, ei-sanatarkassa lainauksessani hieman kärjistetyt, piirteet muistan selvästi omasta nimityksestäni. Tältä vankalta tietopohjalta ponnistin siis noviisiaikaani. Kotimatka vanhimman asunnolta sujui hiljaisena. En kysellyt äidiltä, en udellut asioita, en ollut kiinnostunut oppimaan lisää näitä ihmeellisiä totuuksia. Kävelin lumisella tiellä hitaasti, pieni mietteliäs ryppy otsalla. Kokeessa oli huijattu, mutten tiennyt miten.
Käytännössä mikään ei muuttunut, kokouksissa ja kentällä käytiin harvakseltaan kuten aiemminkin. Tajusin kuitenkin, että opittua asiaa saatettiin sittenkin kuulustella, aivan kuten oikeassakin koulussa. Äkkiäkös minä oikeastikin ne asiat opin, ehkäpä ne vanhimmat tiesivät sen sitä koetta pitäessään. Ehkä koin saaneeni jotakin ikäänkuin velaksi, ja pyrin nyt korvaamaan sen. Niin tai näin, yritin tosissani alkaa oppia Raamatun totuuksia ja muistaa niitä ulkoa. Lapseninnosta huolimatta suuri osa totuuksista meni korvien ohi, läpi ja ympäri. Ollessani 11-vuotias paikkakunnalle muutti todistajaperhe, jolla oli suunnilleen ikäiseni tyttö. Ah riemua! Aloin olla paljon normaalia innostuneempi kokouksista nyt, kun sain tavata uuttaa ystävääni siellä. Totuuksien todellinen ymmärtäminen jäi jälleen taka-alalle, mutta pidän tuota toveruuden aikaa kulta-aikanani Jehovan todistajana; tuolloin kävin tunnollisesti joka ainoassa kokouksessa ja tutkistelussa ja kenttätuntejakin raportoin jopa useita kymmeniä kuukaudessa. Tokihan kokouksissa enimmäkseen piirreltiin vihkoon ja kentällä istuttiin autossa kikattamassa, mutta hyväksyntää ja selkääntaputtelua siitä yhtäkaikki seurasi. Parin vuoden kuluttua tuo perhe kuitenkin muutti pois ja niin sammui myös minun kipinäni Jehovan työn tekemiseen. Teini-iässä koulu ja harrastukset alkoivat viedä enemmän ja enemmän aikaa, eikä kokouksissa istuminen edes näön vuoksi tuntunut tärkeältä. Koulunkäyntiin minua kannustettiin aina vanhempien taholta, vaikkei liiallinen korkeakoulutus olekaan todistajapiireissä suotavaa. Isäni kertoi joskus myöhemmin todella suuttuneensa todistajiin vain kerran. Hän ei ole samaa mieltä todistajien kanssa juuri mistään, mutta pitää heitä kuitenkin melko harmittomina ja suvaitsee heidän hassuja käsityksiään rauhallisen rinnakkaiselon merkeissä. 1980-luvun alkupuolella oli kuitenkin muuan konventissa puhujapöntöstä avoimesti kehotettu nuoria jättämään jo aloitetutkin koulut kesken ja keskittymään sarnaamiseen (mahtoiko liittyä noihin aikoihin kuulemma sattuneeseen maailman loppumiseen?). Sen ainoan kerran oli isä jyrähtänyt äidille, että meidän lasta ei kyllä koulusta pois oteta jonkun kiihkoilun takia. Eikä ole otettu.
Iän ja koulutuksen lisääntyessä aloin jälleen kiinnostua todistajien opeista (varsinkin, kun alettiin vihjailemaan kasteelle menemisestä), ja eihän siinä kauan mennyt kun olin jo ilmiriidassa äidin kanssa, enkä enää suostunut lukemaan vastausta suoraan kirjasta. Kovasti raivostutti myös se, ettei vastauksia saanut etsiä mistään muualta kuin Seuran omista julkaisuista. Aivan kaikesta en kuitenkaan purnannut, ja kuljin jopa pahimpina teinigoottiblackmetalangstivuosinani Ei verta -kortti mukanani. Kapinani merkiksi olin viivannut yli kohdan "Kuulun Jehovan todistajiin ja tämä on ollut järkkymätön kantani jo ___ vuotta." Seuran julkaisema video oli saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että lääkärit yrittävät vain laiskuuttaan tappaa ihmisiä verensiirroilla, vaikka veretön hoito on ollut koko ajan olemassa. Verestäkieltäytymiseni ei siis koskaan johtunut uskonnollisesta vakaumuksesta. Kun lopulta tajusin selvittää asiaa muistakin lähteistä, olin kauhuissani ja revin heti Ei verta -korttini. Huolestuin myös vanhemmistani, ja pelkäsin heidänkin kuolevan järjettömän kiellon takia. Tämä johti pitkälliseen riitelyyn mm. veren fraktioista ja edelleen järjettömään eristäytymiseen muusta yhteiskunnasta, tieteen vähättelyyn, väärinlainaamiseen ja lähdekritiikkiin. Lopulta äitini pesi kätensä minusta, sillä hänellä ei ollut enää vastauksia kysymyksiini ja syytöksiini. Minulle järjestettiin raamatuntutkistelu nuoren tienraivaajasisaren kanssa, ja tämä oli minusta hyvä ratkaisu. Nykyään olen äitini kanssa erittäin hyvissä väleissä. Uskonasioista välttelemme puhumasta, olemme hyväksyneet olevamme eri mieltä, emmekä kerjää enää riitaa. Tuo nuori tienraivaajasisar sen sijaan sai vielä monta harmaata hiusta minun kanssani, ja uutterasti hän etsikin vastauksia. Meistä tuli hyvät ystävät, eivätkä kiivaatkaan väittelymme puhjenneet koskaan kukoistavaksi riidaksi. Kävimme pitkiä keskusteluja mm. korkeakulttuurien kehityksestä ja Raamatun ajanlaskusta. Minuun teki vaikutuksen hänen rehellisyytensä; hän jopa myönsi tarvittaessa suorin sanoin, ettei tiennyt vastausta, eikä ollut onnistunut selvittämään sitä mistään (sallitusta lähteestä). Teini-iässä tapasin myös tulevan maailmallisen mieheni, ja hänkin osallistui silloin tällöin tutkisteluumme, joskaan ei kovin innokkaasti. Seurustelumme myös sallittiin ilman sen kummempia mutinoita, kunhan käyttäydyimme siivosti; ehkäpä minut jo nähtiin enemmän maailmallisena kuin seurakunnan yhteyteen kuuluvana. Tutkistelumme ja sitä kautta yhteyteni seurakuntaan katkesi kun menin naimisiin ja muutin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Kasteella en koskaan ehtinyt käydä, mutta en usko, että se olisi merkittävästi muuttanut asioita. Koin yleensä olevani melko yhdentekevä jäsen seurakunnassa, eikä sen protokollan kanssakaan sillä maailmanlaidalla tuntunut aina olevan ihan justiinsa. En koe hiipuneeni pois, sillä yritin viimeiseen asti aktiivisesti löytää totuuden Seuran opetuksista, oppia ja selvittää asioita.
Muutettuani uudelle paikkakunnalle putosin hengelliseen tyhjiöön.
Kesti kauan tajuta, että olin todella vapaa uskomaan mitä haluan, ja myös etsimään tietoa mistä haluan. Koska tiesin jo jotain Raamatusta, päätin yrittää jonkinasteista kristinuskoa. Olen luonteeltani taipuvainen syvällisyyteen ja uskonnollisuuteen (sanokaa vaan hihhuli jos haluatte), ja jonkinlaiseen jumalaan uskominen tuntui luontevalta. Aloin epätoivoisesti etsimään ympärilleni jonkinlaista yhteisöä. En tiedä oliko sekin opittua käytöstä, mutta aloitin etsinnän lukemalla johdatusta luterilaiseen dogmatiikkaan. Muodikkaat idän uskonnot ja satanismit hylkäsin minulle sopimattomina ajatussuuntina, ne eivät tuntuneet "oikeilta uskonnoilta". Mikä sitten tuntuisi? En koskaan löytänyt vastausta, ja vähitellen uskonasiat jäivät jälleen taka-alalle. Tosin vain hetkeksi. Se oli aivan tavallinen syyspäivä, jona puheviestinnän kurssi oli saava vanhan uskontovamman jälleen särkemään. Käskettiin pitää esitys mistä tahansa aiheesta. Tehtävässä tarkkailtiin aivan muita elementtejä kuin aihetta, joten päätin valita jotain yllättävää, josta saisin myös revittyä huumoria ja tehtyä tarvittaessa näyttäviä dioja. Aiheekseni löysin Jehovan todistajat, joista päätin esittää muutaman yleisesti tunnetun asian ja käsitellä niitä yksitellen totena tai taruna. Alunperin tarkoitukseni oli lähinnä oikaista pari todistajiin liittyvää harhaluuloa ja yllättää kuulijakunta (minua ei nykyään ensi näkemältä uskoisi entiseksi todistajaksi 
), mutta pienen aineistohaun jälkeen konseptini sekosivat. Tuohon tehtävään aineistoa etsiessäni surffasin nimittäin vahingossa H2O:hon. Koska todistajista pois jättäytymiseni ei ollut aiheuttanut mitään sen kummempia traumoja, en ollut koskaan aiemmin tuntenut tarvetta vertaistuelle. Kahlattuani palstaa läpi useamman päivän ja yön, suhtautumiseni todistajiin, lapsuuteeni ja omaan uskonnollisuuteeni oli muuttunut, ja tajusin että tuhannet asiat olivat jääneet silloin aikoinaan käsittelemättä. Opin järkyttäviä asioita esimerkiksi karttamiskäytännöistä, joiden olemassaolosta en ollut aiemmin tiennyt mitään. Seurakuntaamme oli aikoinaan pyrkinyt muuan erotettu nainen takaisin, ja häntä vähän välteltiin, mutta luulin sen johtuvan vain henkilöstä, en hänen teoistaan. Sittemmin minulle selitettiin, että erotettua ei saanut tervehtiä (meilläpäin oli tapana kokouksissa sanoa käsipäivää jokaiselle) ennenkuin hän on palannut takaisin seurakunnan jäseneksi. Tieto todellisesta karttamiskäytännöstä oli järkytys. Jo lapsena olin kokenut, että äitiäni syrjittiin, eikä hän ollut tarpeeksi hyvä seurakunnassa. Ja hän kun oli liittynyt mukaan nimenomaan päästäkseen mukaan sydämellisten ja avuliaiden ihmisten yhteisöön! Jos minä olisin ehtinyt käydä kasteella, hänet varmaankin pakotettaisiin karttamaan minua. Minun teki mieli kiskoa äitini irti tuosta valheellisesta kulissiyhteisöstä. "Äiti, herää! Se ei ole sitä mitä sinä kuvittelet! Ne ihmiset hylkäävät sinut, jos et tee niin kuin Seura määrää. Hylkäisitkö sinä oman lapsesi jos ne käskisivät? Hyppäisitkö sinä jyrkänteeltä jos ne käskisivät? Kuolisitko sinä verenvuotoon jos ne käskisivät? Tuntuiko sinusta mukavalta silloin konventissa kun kukaan ei kertonut minne pitää mennä? Tuntuiko mukavalta olla pakotettu esiintymään kauhun vallassa? Tule pois ennen kuin on liian myöhäistä!" Minäkin luulin tuntevani tuon uskonnollisen yhdyskunnan, olinhan ollut osa sitä, mutten kuitenkaan ollut nähnyt sen kaikkia -pahimpia- puolia. En kuitenkaan voinut vain sanoa äidilleni päin naamaa, että se asia, jonka varaan hän oli rakentanut ja uskonut niin paljon, oli mielestäni täyttä huijausta. Hän jäisi tyhjän päälle. Muutamia ei-uskovia sukulaisia lukuunottamatta hänellä ei ollut ystäviä seurakunnan ulkopuolella. Mutta en voinut vain jäädä odottelemaankaan, että jotain järkyttävää tapahtuisi, eihän sitä koskaan tiedä mihin suuntaan se valokin kirkastuu. Päätin aloittaa varovaisesti ja esitin (jälleen kerran) olevani myönteisellä tavalla kiinnostunut Raamatusta ja alkaneeni jälleen tutkiskella todistajien oppeja. Ohjailin keskustelua Seuran historiaan ja oppimuutoksiin, johon löytyi aineistoa ihan Seuran omista julkaisuista. Äiti laittoi sormet korviin ja sanoi la-la-la-la, noinniinkuin kuvaannollisesti, mutta silti ilmeisen selvästi. Vasta valokuva, jossa Betelissä vietetään joulua, sai hänet pysähtymään hetkeksi. Kun seuraavan kerran tapasimme, hän valitteli haluttomuuttaan lähteä kokoukseen. Oli kiireitä ja murheita, mutta kun ei ollut ehtinyt kentälläkään käydä ja edellisestä kokouksestakin oli jo niin kauan niin pakkohan se olisi. Sanoin hyvin varovaisesti: "Äiti. Ei sinun ole pakko mennä sinne jollet sinä halua." Hän huokaisi syvään ja näytti vanhalta ja väsyneeltä. Hän sanoi katsoen ikkunasta ulos: "Et sinä tätä voi ymmärtää, mutta minä todella pidän niistä ihmisistä, kaikesta huolimatta. Ketkään muut ei ole samanlaisia. Ja minä todella, todella haluaisin päästä sinne paratiisiin." Ja niin vaikeaa kuin se olikin, minä ymmärsin.Niin tuli sekin asia jonkinlaiseen päätökseen, mutta en silti osannut jättää asian vatvomista, nyt kun olin alkuun päässyt. Puolisokin välillä ihmetteli, miksi sinä siellä Veljesseurassa kaikki yöt roikut, nythän sinä olet jo virallisesti eronnutkin niistä. Enkä minä vieläkään oikein tiedä. Niin vain kävi, että kesken kaiken roikkumisen, ilmaantui ovelle kaksi Jehovan todistajaa. Häkellyin heidän näkemisestään, se tuntui oman elämän katselemiselta rinnakkaisesta universumista. Minulle esitettiin lehtiparia ja esitys päätettiin kysymällä suunnilleen "Oletko sinä koskaan pohtinut, voisiko Raamattu antaa vastauksia tärkeisiin kysymyksiin?" Vastasin totuudenmukaisesti pohtineeni paljonkin ja esitin myös muita ajatuksiani ja epäilyjäni. He lupasivat palata ja palasivatkin tuoden kirjan, sitten toisen, ja ennenkuin huomasinkaan, minulla oli käsissäni Raamatuntutkistelu. Heti ensikohtaamisen jälkeen tajusin pidättäytyneeni mainitsemasta todistajahistoriaani. Tämä vaikutti kuitenkin hyvältä tilaisuudelta käännyttää nuo sisaret pois todistajista. Olisinpa salakavala
, he eivät osaisi epäillä minua luopioudesta, vaan kaikki vaikuttaisi järkeilyltä. Tässä oli kuitenkin tuttu esitä-muuta-kuin-mitä-olet -pohjavire, joten kerroin äitini olevan melko passiivinen todistaja, jonka mukana "olen joskus lapsena käynyt kokouksessa". Olen siis värittänyt (tai ehkä paremminkin pyyhkinyt pois ja haalistuttanut) totuutta, ja pidättäytynyt esittämästä syytöksiä Jehovan todistajia tai Vartiotorniseuraa vastaan. Keskustelemme lähinnä Raamatun luotettavuudesta. Tiedän kuitenkin enemmän kuin annan heidän ymmärtää. Pelkään, että jos olen täysin rehellinen, he pitävät minua luopiona ja lähtevät pois. En tiedä, miksi pidän sitä niin pahana vaihtoehtona. En ymmärrä, miksi muuntelen totuutta saadakseni jatkaa raamatuntutkistelua. Ehkä minäkin vain pidän heistä, he ovat mukavia ihmisiä, jotka tuntuvat välittävän minusta. Tiedän, ettei se ole aitoa, ja heidän kiinnostuksensa loppuu, jos oma kiinnostukseni Raamattuun loppuu, mutta silti jatkan itsepetostani. Välillä olen yllättänyt itseni ajattelemasta "Entä jos todistajat ovat sittenkin oikeassa? Entä jos valo on todellakin kirkastunut ja nykyinen käsitys onkin tosi? Huolimatta kaikista todisteista, entäs jos minä vain en ymmärrä ja sen on silti totuus?" Totuus on se, että minä en missään tapauksessa usko Jehovan todistajien opetuksiin, mutta jokin vetää minua silti järjestön yhteyteen, aivan kuten äitiänikin. Tiedän, että se on kulissi, mutta silti haluan osaksi sitä. Uskonnonkaipuussani juuri todistajien palvontatapa tuntuu ruokkivan sisäistä hikipinkoani, on ihana tunne tietää aina oikea vastaus, oli se miten helppo ja ilmeinen tahansa, on ihanaa tuntea ylemmyyttä täydellisten ihmisten paratiisiyhteisöön kuulumisesta. Olen lapsesta saakka oppinut, että tältä tuntuu "oikea uskonto". Etsin vilpittömästi vastauksia ja olen aidosti kiinnostunut Raamatusta, mutta tiedän, etten löydä vastauksia todistajilta. Todistajien seurassa viivyttely on ilmeinen ja helppo ratkaisu, alkukantaisimmat vaistoni muistuttavat minua siitä hyväksynnästä, jota tällainen käytös lapsuudessa aiheutti, riippumatta siitä, miten valheellista se oli. Tästäkään järkeilystä huolimatta en täysin ymmärrä, mikä minua vetää edelleen todistajuuteen. Minulla ei ehkä ole riittävästi omakohtaisia kokemuksia ja syitä vihata järjestöä, mutta muita todisteita kyllä. Jonain päivänä syleilen itseäni sellaisena kuin olin syntyessäni, ja tuona päivänä voin todella lopettaa ikuisen esittämiseni, ja tuona päivänä, niin, tuona päivänä aamu todella sarastaa.Sainpas sen sanottua. Kiitos teille, jotka luitte, kiitos teille, jotka olette jakaneet omat kokemuksenne ja kiitos ylläpidolle tästä palstasta. Loppuun totean vielä saman, minkä moni muukin on todennut: kylläpä helpotti!
Ehkä se on sitä valosaastetta?
Tuo on kyllä hyvä pointti, että jos on rehellinen, hyvä ja rakastaa, ei mikään jumala, tai niiden puuttuessa ihmiset, voi tuomita.
Tapaamisissa kokee konkreettisesti sen, ettei ole yksin kokemuksensa kanssa. Samalla tapaa luontevasti irl ihmisiä, jotka ovat jo onnistuneet irtautumaan seurakunnan otteesta. Paras tapa irtautua suljetun uskonyhteisön mielenhallinnasta on tulla tapaamiseen.